Kitarahaasteen 2. päivän teemana on tone, joka tässä suomentuu mielestäni parhaiten sävyksi. Opin, että akuseen kitaraan ei kannata takertua liian tiukasti, jotta se pääsee soimaan kunnolla. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten näppää kieliä, ja myös miettiä vasemman käden sormien asento otelaudalla sellaiseksi, että kielet soivat mahdollisimman hyvin. Niinhän minä jo teenkin.
Ehkä myöhemmin palaan tämän videon pariin ja keskityn yksityiskohtaisempiin ohjeisiin siitä, miten plektraa kannattaa pitää, ja miten sen kannattaisi osua kieliin. Nyt on edelleen olennaisempaa, että plektra ylipäänsä pysyy kädessä ja osuu jotakuinkin oikeisiin kieliin.
lauantai 21. marraskuuta 2015
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Kitarahaasteen 1. päivä: Metronomi
Kolmikymmenpäiväisen kitarahaasteen ensimmäisessä osassa Eric Skye puhuu asiasta, josta hän käyttää sanaa groove. Ymmärtääkseni grooven voisi tässä kohtaa suomentaa vaikkapa ajantajuksi tai vaikkapa rytmitajuksi, vaikkei se toki kata käsitettä alkuunkaan.
Oli miten oli, Skye lähestyy gruuvia aika lailla puhtaasti tahdissa pysymisen näkökulmasta, ja kertoo aina soittavansa metronomin kanssa silloin, kun soittaa yksin ilman yleisöä.
Olen aina silloin tällöin yrittänyt opetella käyttämään metronomia, ja olen kokenut sen valtavan hankalaksi asiaksi. Minusta metronomin kanssa soittaminen on ollut tylsää ja vaikeaa koko kuluneiden kahden ja puolen kitaransoittovuoteni ajan. Hermostun ja turhaudun nopeasti, enkä ole oikein keksinyt, miten motivoituisin opettelemaan sen käyttöä.
Ehken koskaan keksikään. Skyen innottamana olen kuitenkin aina silloin tällöin ottanut metronomin esille, vaikka vain hetkeksi. Voi hyvin olla, että joskus innostun. Jos näin ei käy, ei haittaa.
Oli miten oli, Skye lähestyy gruuvia aika lailla puhtaasti tahdissa pysymisen näkökulmasta, ja kertoo aina soittavansa metronomin kanssa silloin, kun soittaa yksin ilman yleisöä.
Olen aina silloin tällöin yrittänyt opetella käyttämään metronomia, ja olen kokenut sen valtavan hankalaksi asiaksi. Minusta metronomin kanssa soittaminen on ollut tylsää ja vaikeaa koko kuluneiden kahden ja puolen kitaransoittovuoteni ajan. Hermostun ja turhaudun nopeasti, enkä ole oikein keksinyt, miten motivoituisin opettelemaan sen käyttöä.
Ehken koskaan keksikään. Skyen innottamana olen kuitenkin aina silloin tällöin ottanut metronomin esille, vaikka vain hetkeksi. Voi hyvin olla, että joskus innostun. Jos näin ei käy, ei haittaa.
30-päiväinen kitarahaaste
Iki-ihana Eric Skye on tehnyt opetusvideoiden sarjan, jonka ideana on tarkastella kitaransoittoa eri näkökulmaita kolmenkymmenen päivän ajan.
Aloitin näiden videoiden parissa jo kesällä, ja olenkin käytännössä sulatellut ensimmäistä videota siitä asti. Kysymys on metronomin käyttämisestä, ja siinä olikin sulateltavaa kerrakseen.
Nyt suunnitelmanani on jatkaa kitarahaasteen parissa ja kirjoitella niiden kirvottamia ajatuksia ylös sitä mukaa, kun niitä syntyy.
Aloitin näiden videoiden parissa jo kesällä, ja olenkin käytännössä sulatellut ensimmäistä videota siitä asti. Kysymys on metronomin käyttämisestä, ja siinä olikin sulateltavaa kerrakseen.
Nyt suunnitelmanani on jatkaa kitarahaasteen parissa ja kirjoitella niiden kirvottamia ajatuksia ylös sitä mukaa, kun niitä syntyy.
lauantai 3. lokakuuta 2015
Rappuset taivaaseen
tiistai 14. huhtikuuta 2015
Take Five
Olen yrittänyt viime aikoina opetella pitämään taukoja. Se on hyvin, hyvin vaikeaa. Tähän teemaan sopivasti olen tarttunut uudelleen mainioon kappaleeseen nimeltä Take Five, jonka soitukierron opettelin ensimmäistä kertaa muistaakseni kesällä 2013. Olisin voinut vannoa, että täällä on sille omistettu kirjoituskin, mutten juuri nyt löydä sitä.
Nyt olen vähitellen opetellut melodiaa pieni palanen kerrallaan, ja se alkaa sujua! Olen aivan hullaantunut siihen, miten olen onnistunut opettamaan sormeni hyppelemään kieleltä toiselle tavalla, jota en olisi kaksi vuotta sitten pitänyt lainkaan itselleni mahdollisena. Mutta mahdollista se on.
Opetellessani olen katsonut jaksokaupalla Dr Whota. Suhteellisen miellyttävänä sivuvaikutuksena on, että Take Fiven soittaminen vie minut nyt suoraan aikamatkailun ja avaruusolioiden maailmaan, jopa niin, että tietyt melodian kohdat yhdistyvät aivan tiettyihin Tohtorin seikkailuihin.
Nyt olen vähitellen opetellut melodiaa pieni palanen kerrallaan, ja se alkaa sujua! Olen aivan hullaantunut siihen, miten olen onnistunut opettamaan sormeni hyppelemään kieleltä toiselle tavalla, jota en olisi kaksi vuotta sitten pitänyt lainkaan itselleni mahdollisena. Mutta mahdollista se on.
Opetellessani olen katsonut jaksokaupalla Dr Whota. Suhteellisen miellyttävänä sivuvaikutuksena on, että Take Fiven soittaminen vie minut nyt suoraan aikamatkailun ja avaruusolioiden maailmaan, jopa niin, että tietyt melodian kohdat yhdistyvät aivan tiettyihin Tohtorin seikkailuihin.
perjantai 7. marraskuuta 2014
lauantai 19. huhtikuuta 2014
Kolmatta linjaa
Olen jo monen viikon ajan soittanut kappaletta Kolmatta linjaa takaisin. Se on sanalla sanoen haaste, mutta eilen se vihdoin alkoi kuulostaa varovaisen hyvältä. Samalla oivalsin oikeastaan ensimmäistä kertaa, miten valtavan kaunis kappale se on.
maanantai 24. helmikuuta 2014
Kuulumisia ja Paul Simon -suunnitelmia
Afrikan-matkan jälkeen ja osin sen ansiosta elämässäni on ollut käynnissä sellainen pyöritys, että soittamiselle on suorastaan pitänyt raivata erikseen aikaa. Tästä on seurannut sekin, että soittoblogille on ollut vielä vähemmän aikaa ja tilaa, mutta vähitellen voimat ja rutiinit alkavat palautua niin, että soitostakin kirjoittaminen tuntuu taas mahdollisemmalta.
Olen viime aikoina soittanut Afrikasta palaamisen kunniaksi ennen kaikkea Amadoun ja Mariamin ihania kappaleita Walide ja Beaux Dimanches. Lisäksi olen suunnitelmistani huolimatta jatkanut Coumbiten ja suunnitelmieni mukaisesti myös Dave Lindholmin parissa, ennen kaikkea opetellut näppäilemään kappaleita X tarvitsee enemmän ja Petin pienen linnun, plekrtalla ja ilman (puhutaankohan silloin näppäilystä, jos käytössä on plektra?).
Merkillepantava on myös seuraava sivusto, jonka kappaleista olisi mukava opetella hyvin suuri osa. Simonin ja Garfukelin musiikki saattaa olla parasta, mitä tiedän.
Olen viime aikoina soittanut Afrikasta palaamisen kunniaksi ennen kaikkea Amadoun ja Mariamin ihania kappaleita Walide ja Beaux Dimanches. Lisäksi olen suunnitelmistani huolimatta jatkanut Coumbiten ja suunnitelmieni mukaisesti myös Dave Lindholmin parissa, ennen kaikkea opetellut näppäilemään kappaleita X tarvitsee enemmän ja Petin pienen linnun, plekrtalla ja ilman (puhutaankohan silloin näppäilystä, jos käytössä on plektra?).
Merkillepantava on myös seuraava sivusto, jonka kappaleista olisi mukava opetella hyvin suuri osa. Simonin ja Garfukelin musiikki saattaa olla parasta, mitä tiedän.
keskiviikko 15. tammikuuta 2014
tiistai 24. joulukuuta 2013
Joululauluja
Tänä jouluna olen ensimmäistä kertaa ikinä saanut ja osannut soittaa itse joululauluja. Ohjelmistossa ovat olleen En etsi valtaa loistoa, Kilisee kilisee kulkunen, Winter wonderland, Oi kuusipuu, Santa Lucia ja Maa on niin kaunis. Ensi vuonna kenties muutama enemmän.
Tässä linkki yhteen suosikkijoululauluistani suosikkiduettoni esittämänä ja viehättävän poliittisesti sovitettuna.
Hyvää joulua kaikille!
Tässä linkki yhteen suosikkijoululauluistani suosikkiduettoni esittämänä ja viehättävän poliittisesti sovitettuna.
Hyvää joulua kaikille!
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
Ränttänttäää!
Tässä parin viime päivän ajan olen ollut pitkästä aikaa hyvin, hyvin vihainen. Olen huomannut, että vihaisuus ja kitaransoitto sopivat erittäin hyvin yhteen. Ei muuta tällä kertaa.
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
Alangon Ismo!
Pääsin eilen yllättäen katsomaan ja kuulemaan Ismo Alankoa kulttuuritalolle.
Oli todella hieno keikka, joka sai aikaan sen, että ihailen nyt suuresti paitsi illan nimikkoartistia, myös kaikkia niitä muusikoita, jotka kyseisellä keikalla soittivat. Tiesin jo ennestään, että Alangon tämänhetkisen yhtyeen kitaristi Jussi Jaakonaho on mitä sympaattisin esiintyjä ja valtavan taitava kitaristi, enkä joutunut tälläkään kertaa pettymään. Keikan jälkeen olen vielä entistäkin myydympi. Lähetin hänelle jopa fanipostia sähköpostitse yöllä keikan jälkeen.
Kaikki muutkin keikalla soittaneet muusikot olivat valtavan hyviä ja biisilistakin oli vallan mainio. Olen yhä aivan onnessani.
Oli todella hieno keikka, joka sai aikaan sen, että ihailen nyt suuresti paitsi illan nimikkoartistia, myös kaikkia niitä muusikoita, jotka kyseisellä keikalla soittivat. Tiesin jo ennestään, että Alangon tämänhetkisen yhtyeen kitaristi Jussi Jaakonaho on mitä sympaattisin esiintyjä ja valtavan taitava kitaristi, enkä joutunut tälläkään kertaa pettymään. Keikan jälkeen olen vielä entistäkin myydympi. Lähetin hänelle jopa fanipostia sähköpostitse yöllä keikan jälkeen.
Kaikki muutkin keikalla soittaneet muusikot olivat valtavan hyviä ja biisilistakin oli vallan mainio. Olen yhä aivan onnessani.
lauantai 7. joulukuuta 2013
Kaunista näppäilyä ja opettelun tuskaa
Coumbite menee yhä paremmin. Sen soittaminen tuntuu parhaimmillaan siltä, kuin tanssittaisin sormiani pitkin otelautaa. Vieläkin se rämisee ja takeltelee vaikka missä paikoin, etenkin, kun innostun soittamaan yhtään nopeammassa tempossa, mutta koko ajan vähemmän.
Kauniita kitralle sovitettuja näppäilukappaleita olen soittanut viime aikoina muitakin, ennen kaikkea Sibeliuksen iki-ihanaa joululaulua En etsi valtaa loistoa sekä viime kesästä asti hinkkaamaani Päivänsädettä ja Menninkäistä, joka alkaa nyt kuulostaa oikeasti hyvältä ja vieläpä lähes joka kerta. Ja sitten kahta Dave Lindholmin kappaletta: Petin pienen linnun ja X tarvitsee enemmän. Pidän Daven musiikista yhä enemmän ja enemmän. Olen monta kertaa ollut vähällä hehkuttaa tässä blogissa sitä, miten minusta on Lindholmin uudelleen löytämiseni jälkeen viime kesänä tuntunut erittäin usein siltä, että mies on ottanut minun korvieni välin ja tehnyt siitä liudan toinen toistaan kauniimpia kappaleita. Nyt tätä kirjoittaessani minulla on mitä vahvin déjà vu -tunne, mutta en nyt ainakaan tähän hätään onnistunut itse löytämään asiaa omasta blogistani (kertokaa, jos löydätte).
Kitaratunneilla olemme nyt vähäksi aikaa siirtäneet painopisteen sähkökitaraan. Minulla on nailonkielisen Ramini kanssa ollut jo jonkin aikaa sellainen tunne, että olen hieman kyllästynyt kauniiseen näppäilyyn ja erilaisten kappaleiden säestyksiin, jotka nailonkielisellä soitettuina kuulostavat aina enemmän tai vähemmän siltä, kuin oltaisiin leirinuotion äärellä (onneksi minulla on ollut jo muutaman kuukauden ajan lainassa myös mitä ihanin teräskielinen akustinen kitara, mutta siitä enemmän tuonnempana). Ei sillä, että leirinuotiosäestyksissä saati kauniissa näppäilyssä olisi yhtään mitään vikaa - tuntuu vain siltä, että ne on nyt hetkeksi aikaa nähty. Nyt haluan vaihteeksi saada plektran pysymään kädessä ja osumaan kieliin.
Seurauksena sähkökitaran soitosta ja pletkran kanssa äheltämisestä on se, että olen onnistunut pahemman kerran kipeyttämään joukon pieniä lihaksia kummastakin kädestäni. Kun aloitin kitaransoiton, ymmärsin soittaa vain lyhyitä aikoja kerrallaan. Tässä auttoi tietenkin myös se, että sormenpääni tulivat erittäin kipeiksi jo muutamassa minuutissa, kuten kenelle tahansa kitaransoittoa aloittaneelle valitettavan tuttua on. Nyt sormenpääni eivät enää juurikaan kipeydy ja olen tottunut siihen, että voin halutessani soittaa akustista kitaraa sormin useammankin tunnin päivässä ilman, että kärsin siitä millään tavalla. On siis ollut melkoinen yllätys, että uusi tapa soittaa on vetänyt oikean käteni erittäin pahaan jumiin ja jossain määrin tulehduttanut vasemman ranteeni. Akustisilla kitaroilla pystyn edelleen soittamaan täysin ongelmitta, jos soitan sormin: oikean käden kipu tulee vain ja ainoastaan plektralla soittaessani ja sähkökitaraa soittaessani myös vasen käsi alkaa muistuttaa itsestään hyvin nopeasti. Ilmeisesti käsien asento on jonkin millimetrin kymmenesosan erilainen silloin, kun sylissä onkin stratocaster. Ihmeellistä.
Kauniita kitralle sovitettuja näppäilukappaleita olen soittanut viime aikoina muitakin, ennen kaikkea Sibeliuksen iki-ihanaa joululaulua En etsi valtaa loistoa sekä viime kesästä asti hinkkaamaani Päivänsädettä ja Menninkäistä, joka alkaa nyt kuulostaa oikeasti hyvältä ja vieläpä lähes joka kerta. Ja sitten kahta Dave Lindholmin kappaletta: Petin pienen linnun ja X tarvitsee enemmän. Pidän Daven musiikista yhä enemmän ja enemmän. Olen monta kertaa ollut vähällä hehkuttaa tässä blogissa sitä, miten minusta on Lindholmin uudelleen löytämiseni jälkeen viime kesänä tuntunut erittäin usein siltä, että mies on ottanut minun korvieni välin ja tehnyt siitä liudan toinen toistaan kauniimpia kappaleita. Nyt tätä kirjoittaessani minulla on mitä vahvin déjà vu -tunne, mutta en nyt ainakaan tähän hätään onnistunut itse löytämään asiaa omasta blogistani (kertokaa, jos löydätte).
Kitaratunneilla olemme nyt vähäksi aikaa siirtäneet painopisteen sähkökitaraan. Minulla on nailonkielisen Ramini kanssa ollut jo jonkin aikaa sellainen tunne, että olen hieman kyllästynyt kauniiseen näppäilyyn ja erilaisten kappaleiden säestyksiin, jotka nailonkielisellä soitettuina kuulostavat aina enemmän tai vähemmän siltä, kuin oltaisiin leirinuotion äärellä (onneksi minulla on ollut jo muutaman kuukauden ajan lainassa myös mitä ihanin teräskielinen akustinen kitara, mutta siitä enemmän tuonnempana). Ei sillä, että leirinuotiosäestyksissä saati kauniissa näppäilyssä olisi yhtään mitään vikaa - tuntuu vain siltä, että ne on nyt hetkeksi aikaa nähty. Nyt haluan vaihteeksi saada plektran pysymään kädessä ja osumaan kieliin.
Seurauksena sähkökitaran soitosta ja pletkran kanssa äheltämisestä on se, että olen onnistunut pahemman kerran kipeyttämään joukon pieniä lihaksia kummastakin kädestäni. Kun aloitin kitaransoiton, ymmärsin soittaa vain lyhyitä aikoja kerrallaan. Tässä auttoi tietenkin myös se, että sormenpääni tulivat erittäin kipeiksi jo muutamassa minuutissa, kuten kenelle tahansa kitaransoittoa aloittaneelle valitettavan tuttua on. Nyt sormenpääni eivät enää juurikaan kipeydy ja olen tottunut siihen, että voin halutessani soittaa akustista kitaraa sormin useammankin tunnin päivässä ilman, että kärsin siitä millään tavalla. On siis ollut melkoinen yllätys, että uusi tapa soittaa on vetänyt oikean käteni erittäin pahaan jumiin ja jossain määrin tulehduttanut vasemman ranteeni. Akustisilla kitaroilla pystyn edelleen soittamaan täysin ongelmitta, jos soitan sormin: oikean käden kipu tulee vain ja ainoastaan plektralla soittaessani ja sähkökitaraa soittaessani myös vasen käsi alkaa muistuttaa itsestään hyvin nopeasti. Ilmeisesti käsien asento on jonkin millimetrin kymmenesosan erilainen silloin, kun sylissä onkin stratocaster. Ihmeellistä.
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
Just a jump to the left
Olen viettänyt viime päivinä aika tavalla aikaa keskellä olohuonetta soittaen sähkökitaralla Time Warpia jalassa kaikkein korkeakorkoisimmat juhlakenkäni. En tällä hetkellä tiedä mitään muuta yksittäistä asiaa, josta tulisi yhtä helposti yhtä hyvä mieli, vaikkei plektra vielä oikein pysykään kädessä.
Olen tähän mennessä soittanut lähes yksinomaan sormin ja varsin näppäilypainotteisesti, joten sähkökitaralla komppaaminen on lievästi sanottuna haaste. Kun voksiboksista kääntää nupit sopiviin suuntiin, niin se ei onneksi haittaa pahasti.
Olen tähän mennessä soittanut lähes yksinomaan sormin ja varsin näppäilypainotteisesti, joten sähkökitaralla komppaaminen on lievästi sanottuna haaste. Kun voksiboksista kääntää nupit sopiviin suuntiin, niin se ei onneksi haittaa pahasti.
lauantai 9. marraskuuta 2013
Sähköt!
Minulla on nyt kotonani sähkökitara (lainasellainen) ja kunnollinen vahvistin (oma). Voksiboksi, sanoi Juha-setä. Nyt voin ryhtyä toden teolla soittamaan marinkielistä punkkia. воисин алоиттаа ваиккапа маринтамалла тäмäн.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)