Olen nyt muutaman päivän ajan soittanut ja laulanut pitkästä aikaa riipaisevan kaunista marilaista kappaletta юмынӱдр (ääntyy osapuilleen [jumonydör]). Se kertoo siitä, miltä tuntuu, kun rakastettu ihminen on toisen kanssa.
Jumonydörin ansiosta olen jälleen muistanut, miten ihana ja kummallinen kieli mari onkaan. Esimerkiksi morsiushuntu on mariksi вӱргенчык, kirjaimellisesti veriliina tai kupariliina - sanasta veri johdettu sana вӱргенe, joka tarkoittaa kuparia. Kuparin ja veren värien yhtäläisyys on kenties selvä, mutta miksi morsiushuntu? Voi hyvin olla, että perinteinen marilainen morsiushuntu on punainen, mutta laulun naisella on päässään ош вӱргенчык, eli valkoinen veriliina.
Jumonydörin sävellaji on molli. Mollisointujen ja duurisointujen eroa tunnetusti tapana luonnehtia niin, että mollisointu kuulostaa surulliselta, duuri iloiselta. Olin viime viikolla kuuntelemassa yhtyettä nimeltä Talvikki & Kemppi, jotka esittivät kappaleen, jonka nimessä esiintyi sana surukki (en harmi kyllä muista kappaleen nimeä tarkemmin), jonka voisi mieluusti ottaa käyttöön meille suoraan ruotsista tulleen sävellajin nimen sijaan. Duuri olisi sitten vastaavasti ilokki. Mari-täti hyväksyy ja suosittelee.
Jäin kuitenkin miettimään surukkisointujen surullisuutta ja ilokkisointujen iloisuutta. Olen kyllä mielestäni aina ymmärtänyt, mitä luonnehdinnalla tarkoitetaan. Minua on kuitenkin yhtä kauan hämmentänyt, että surukissa kulkevia kappaleita pidetään automaattisesti ilokkikappaleita surullisempina. Iloisuus ja surullisuushan syntyvät hyvin monesta tekijästä. Klassinen esimerkki tästä on kansansävelmä Kalliolle kukkulalle ja Kaj Chydeniuksen samannimminen kappale, jossa on samat sanat. Ensimmäinen on mollissa ja toinen duurissa, mutta kumpi kuulostaa surullisemmalta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti